Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa!

Pitkä aika on kulunu, mutta täällä taas ollaan!

Kevät tuli, vappu meni, kesä alko ja kohta tulee jo syksy. Aika kuluu niin hirveen nopeesti, ettei tiedä enää missä mennään. Kohta alkaa koulut ja pian on taas joulu ja uusi (parempi? I don't think so!) vuosi.

Tuli sitten koettua puoli vuotta elämäni parasta (ja kamalinta) aikaa, jonka voisin elää koska tahansa uudestaan. Oikeastaan toivoisin, että vielä olisi se tammikuun 7.päivä..

Uudet tuulet puhalsi, kun astuin talvisena päivänä ulos bussista pakkaseen, jonottamaan loputtoman jonon jatkoksi. Pelotti, teki mieli lähteä bussilla takaisin sinne mistä tulin. Mutta ei, halusin kohdata tulevan. Aika kului. Tuli jännitettyä, naurettua vatsa kippurassa, opittua uutta, vuodatettua kyyneleitä, sanottua että "kyllä mä pystyn tähän!",  siirrytty helvetistä aurinkorannoille, saatua kavereita, saatua jotain uutta ja tärkeää elämään. Kaikki tuntui kerrankin olevan hyvin.

Mutta sitten putosi pommi ja murskasi kaiken: puoli vuotta.

Jos ihmiset tietäisi miltä musta oikeasti tuntuu, ne ei kyselisi koko ajan "no miten meni", "mitä pidit". Voisinpa kertoo mitä mieltä oon ja miltä musta tuntuu, mutta sanat ei riitä kuvaamaan tunteita.

Olen niin vihainen, sekä epäonnistunut, niinkuin normaalistikki..